Martti Luther - elämäkerta
 

Martti Luther - elämäkerta

Kertoo katolisen kirkon turmeltuneisuudesta ja uskonpuhdistuksen tarpeellisuudesta. Kirjoittaja Agathon Meurman, 1901.

Sisällys

Luvut:

  1. Paavikirkko XV vuosisadalla.
  2. Ase taotaan.
  3. Kiirastulessa.
  4. Opettajana.
  5. Luther reformaattorina.
  6. Taistelutantereella.
  7. Tunnustus maailmanvallan edessä.
  8. Taistelu eksyneitä veljiä vastaan.
  9. Reformatsiooni juurtuu.
  10. Augsburgin valtiopäivät.
  11. Rauha myrskyssä.

Martti Luther linkkejä.

Alkuperäiseen tekstiin on lisätty linkkejä sekä (kommentteja).

 

Kirjanmerkki:
Merkitse kirjanmerkki kaksois-napauttamalla jotakin tekstin kappaletta.

I Luku

Paavikirkko XV vuosisadalla.

Paavikirkko 1400-luvulla

Kauvas oli romalais-katolinen kirkko, Kristuksen seurakunta, muuttuessaan aikojen kuluessa paavi-kirkoksi, vieraantunut perustajansa hengestä ja pyhän raamatun opista. Hänen sijalleen, joka oli lausunut: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta", oli asettunut kruunattu pappi, paavi, joka piti oikeutenaan, ei ainoastaan pyhän Pietarin seuraajana vaan itse Kristuksen käskynhaltijana harjoittaa korkeinta valtaa kuninkaiden ja kansojen yli, lahjoittaa kruunuja ja maita, sekä riistää ne niiltä, jotka eivät nöyrästi uhranneet henkensä ja tavaransa paavin käskyjen ja tuomioiden toimeenpanemiseen. Politiikin kaikissa synkeimmissäkin sokkeloissa tavattiin paavi ja hänen lähettiläänsä, joiden edessä vapisivat sekä hallitsijat että hallitut. Yllyttäen keskinäisiä riitoja ruhtinaiden kesken ja kansojen kapinoita sai paavi aikaan täydellisen anarkiian, heikontaen siten kaikkia yhteisiä yrityksiä hänen sortovaltansa rajoittamiseksi. Jokaisessa elämän tärkeässä tapauksessa, jokapäiväisen työn lomassa, tunsi maallikko kirkon kaikkivaltiaan käden päällänsä; kirkon seitsemän sakramenttia pyhitti hänen vaelluksensa kehdosta hautaan.

Paavilla oli rajaton valta kumota maallisen oikeuden tuomiot ja vapauttaa kansalaisvelvollisuuksista ja pyhimmänkin valan pitämisestä. Hän sitoi tahi päästi ei ainoastaan synnit maan päällä vaan vielä vapautti kiirastulesta haudan toisella puolella, aina sen mukaan kuin asianomainen osoitti katumuksensa - rahanmaksulla. Ja rahankiskominen mitä avonaisin ja törkein olikin vihdoin kaikkien kirkollisten laitosten ja menojen lopputarkoitus. Enemmän kuin mikään muu kansa oli Saksan "rehellinen ja uskonnollinen kansa" joutunut paavien lypsykarjaksi. Tämä alennustila nosti kyllä katkeraa vihaa isänmaan ystävissä ja veronmaksajissa. Ne surkuttelivat kyllä, että hyvä Saksan raha tulvaili Italian prelaattien taskuihin. Mutta eivät he tästä vihastaan saaneet voimia niiden kahleiden murtamiseen, joita oli lujiksi takonut hengellinen pimeys. Ainoa tehokas ase oli hengellinen uudistus ja herännyt omatunto. Valistuneimmat viidennentoista vuosisadan lopulla aavistivat ja kiihkeästi odottivat auringon nousemista keskiajan pitkän yön jälkeen.

Paavit eivät kuitenkaan ymmärtäneet ajan merkkejä. He eivät rahankiskomisessaan säästäneet ketään, ei edes papistoa, jonka verottamista valtion ja yhteiskunnan hyväksi he pitivät törkeimpänä rikoksena. Mutta omaksi edukseen veloittivat paavit papistoa sitä tuntuvammin. Niinpä täytyi piispojen lunastaa valtuskirjansa ainakin 10,000 guldenilla.

Risteillä koristeltu pallium

Sen lisäksi täytyi heidän suorittaa rohkeita summia n.s. palliumista, joka kyllä ei ollut muuta kuin valkoinen villainen vyö, mutta juuri siihen oli yhdistetty viran itse pyhyys. Pappispaikkoja myytiin Roomassa julkisesti "kuten pörssissä ainakin". Niitä annettiin joskus rikkaille kauppahuoneille vuokralle. Miehen kunto ja kelpoisuus ei tullut kysymykseenkään. Itse paavi Hadrian (Hadrianus IV) valittaa, että Romassa kokit ja aasinajurit pääsivät tuottaviin papillisiin virkoihin. Mahtavat prelaatit saivat haltuunsa useita pappispaikkoja. Tulot niistä ne sitten antoivat vuokralle tahi hoitivat kappalaisten kautta, käyttäen semmoisina heillä palvelleita kokkeja, tallirenkejä, laulajia tahi ilveilijöitä. Nuoria aatelisherroja määrättiin kaupungeissa tuomiokapitulien jäseniksi. Mitään kirkollista tointa he eivät suorittaneet, vaan tekivät öillisillä retkillään kaikenmoista väkivaltaa porvareille ja hätyyttivät heidän naisiansa.

Minkälainen alhainen papisto oli, on jo tästä selvä. Maalaispapit elivät usein suuressa köyhyydessä ja heidän paras tulolähteensä olivat sielumessut, joita sentähden kiivaimmin puolustettiin vastaisia reformaattoreja vastaan. Naimattomuus kun oli heille säädetty, pitivät he julkisesti jalkavaimoja taloissaan, mutta sekin heille sallittiin määrättyä veroa vastaan. Munkit, nämät paavikunnan varsinaiset soturit, nimellisesti köyhyyteen ja kerjuulla elämiseen velvoitetut, elivät luostarin rikkailla varoilla upeasti ja harjoittivat luostarin ulkopuolella mitä ilettävämpää epäsiveyttä. Eräs benediktiinimunkki kertoi nauraen: "meidän miehemme syleilevät jokaista vastaan tulevata naista, eikä mikään palvelustyttö helposti pääse heistä suutelemattomana." Eivät olleet naisluostaritkaan paremmassa huudossa. Nunnat kävivät muodikkaasti puettuina tanssiaisissa ja toimittivat semmoisia luostareissaankin. Jotkut aikalaiset kertovat näistä luostareista suorastaan uskomattomia asioita.

Ja koko tämän suuren hengellisen koneiston päänä ja hallitsijana oli pyhä isä, Roman paavi. Jos olikin turmelus ylhäisessä ja alhaisessa papistossa kauhistuttava, niin tavattiin Pietarin valtaistuimella usein miehiä, jotka hekumallisuudessa, julmuudessa ja kaikenlaatuisissa rikoksissa etsivät vertaisiansa. Mainittakoon tässä esimerkkinä ainoastaan paavi Aleksanteri VI (1492-1503) joka jo 25:den vuoden ikäisenä korotettiin kardinaaliksi, ja Valencian arkkipiispana vietti mitä hurjinta elämää. Se ei estänyt hänen valitsemistansa paaviksi, jommoisena hän kehitti pahat viettinsä, kunnian- ja rahanhimonsa sekä irstaisuutensa huippuun saakka. Alituisesti vehkeili hän hankkiaksensa itselleen ja äpärälapsilleen, semminkin pojallensa Cesar Borgialle, joka rikoksissa oli isänsä vertainen, väkivallalla ja juonillansa ruhtinaallisia alusmaita. Paavilliset eivät kieltäneetkään tällaisia tosiasioita, vaan rohkenivat niitä julkeimmalla tavalla puolustaa. Niinpä kirjoitti Leo X:nen hoviherra Sylvester Prierio: "Epäilemätöntä on, ettei kirkolliskokous eikä koko maailmakaan voi tuomita tahi viralta panna paavia, vaikka tämä olisikin siksi rietas, että hän johtaisi joukottain ihmisiä perkeleen luo."

Valituksia kuului monelta taholta. Puhumattakaan kansarunoilijoista ja monenlaatuisista irvihampaista, nostettiin kyllä itse kirkolliskokouksissakin vakavia vaatimuksia kirkollisten olojen parantamisesta. Kun kovalta otti, täytyi paavien joskus suostua myönnytyksiin, mutta hienolla diplomatiiallaan tiesivät he piankin tehdä ne tyhjiksi. Yksityisiä hartaita intoilijoita ilmaantui tuon tuostakin, jotka yrittivät saada aikaan puhtaampaa elämää ainakin luostareissa. Mutta heidän ponnistuksensa rajoittuivat ainoastaan ulkonaisiin seikkoihin; itse juureen he eivät rohjenneet eivätkä ymmärtäneet tarttua. Sama oli laita niiden valitusten, joita maallisten hallitsijain puolesta nostettiin. Itse paavivaltaan eivät hekään rohjenneet koskea. Näennäisesti oli siis paavivalta vielä yhtä luja kuin niinä aikoina, jolloin paavit nöyryyttivät Saksan keisareita, ja jolloin Gregorius VII sai Henrikki IV katuvaisena polvistumaan eteensä Canossan linnassa (kommentti: Tammikuussa 1077 Henrik seisoi kolme päivää Canossan portin ulkopuolella pyytäen paavilta anteeksiantoa). Mutta sittenkin oli paavi-istuimen perustukset monella tavalla ja monelta taholta ontoiksi kaivetut. Että sillä kuitenkin oli syvät juuret aikakauden ajatustavassa, sitä todistaa se sitkeä vastarinta, jota paavi refomatsioonin (uskonpuhdistus) aikana ja sen jälkeen vielä saattoi asettaa jokaista uudistusta vastaan.

Ylläkuvatuissa oloissa ei voi olla puhettakaan mistään varsinaisesta uskonnollisesta elämästä, ei edes mistään ulkonaisesta kirkollisesta kurista. Jumalanpalveluksia suoritettiin tosin suurella loistolla. Kansa, hurmaantuneena kirkon mystillisistä menoista, taipui vielä nöyrästi, mutta Jumalan henki oli kokonaan kadonnut. Kirkon seremoniiat olivat muuttuneet ulkonaisiksi tempuiksi, joita konemaisesti suorittivat papit, ymmärtämättä niiden symboolista merkitystä paremmin kuin seurakunnan jäsenetkään. Suuret ja loistavat juhlakulkueet houkuttelivat kansaa muiden huvitusten puutteessa. Tätäkin kansan tarvetta koki kirkko monenmoisilla keinoilla tyydyttää. Semminkin pääsiäisaikana, jolloin kristityn tietysti tulee iloita, muuttui kirkko varsinaiseksi teaatteriksi, jossa näyteltiin kohtauksia Kristuksen elämästä ja kärsimisestä. Mitä tässä joskus saattoi olla ylevätäkin, se höystettiin kaikellaisilla ilveilyillä, joissa tyhmä perkele oli päähenkilönä, ja tehtiin viittauksia paikkakunnallisiin oloihin ja henkilöihin säästämättä pappeja ja munkkeja. Koko meno muuttui suorastaan karnevaali-ilveilyksi, kansanhuvien alhaisimmaksi laaduksi. Maaseutupappi, joka ei voinut komeilla teaatterinäytöksillä (eikä) kilpailla kaupunkien kanssa, teki kuitenkin parastansa itse ruveten ilveilijäksi. Mikä matki kukonlaulua, olihan kukko valppauden esikuva, mikä hanhena kaakotti; mikä kiskoi aasin kirkkoon, olihan aasi ollut todistajana Jesuksen syntymisessä; mikä kertoi ruokottomia juttuja papeista ja munkeista, jopa itse pyhästä Pietarista. Semmoinen oli ilo Kristuksen ylösnousemisen johdosta.

Pelle-ehtoollinen

Lisää kuvia Katolisen kirkon ilveilystä

Kristuksen lunastustyö ja vanhurskaus uskosta oli kokonaan joutunut unohduksiin. Ei ollutkaan kellään luvallista lähestyä tätä ankaraa tuomaria, joka tavallisesti kuvattiin ruoska kädessä. Välittäjänä oli käytettävä hänen äitiänsä, pyhää Jumalansynnyttäjää neitsy Mariaa. Kuvaava on eräs kertomus papista, joka hyvin hartaasti ja säännöllisesti luki "Avemariansa". Hänelle ilmestyi itse Kristus, joka sanoi: "Äitini on hyvin mielissään tästä rukouksestasi ja rakastaa sinua sentähden, mutta muista kuitenkin minuakin rukoilla." Pappi vastasi: "Herra, en tiedä kuinka sinua rukoillaan." Myöskin pyhää Annaa, Marian äitiä, josta emme mitään tiedä, ruvettiin yhä yleisemmin ja hartaammin välittäjänä rukoilemaan. Näiden lisäksi oli vielä epälukuinen joukko pyhimyksiä, miehiä ja naisia. Heillä oli itse kullakin eri armolahjat ja tehtävät. Jokaisella maalla, kaupungilla ja kylällä oli oma suojeluspyhimyksensä, niinpä esim. Suomella pyhä Henrik. Samoin jokaisella ammattikunnalla: opiskelevalla nuorisolla pyhä Gregorius; juristeilla p. Ivo, maalareilla p. Lukas, suutareilla p. Crispinus j.n.e. Ruttotaudista pelasti p. Rochus, silmätaudeista paransi p. Ottilia.

Rukoilevan into kiihtyi, jos näistä pyhimyksistä oli saapuvilla joku aineellinen muistomerkki, vaikkapa vaan hammas tahi muu luupalanen, vaatetilkku tai hiussuortuva. Muunlaatuisiakin pyhiä jäännöksiä löytyi monenmoisia: palanen Noan arkkia, Moseksen ja Aaronin sauvaa, Kristuksen kehtoa ja ristiä. Näitä kallisarvoisia esineitä möivät lukuisat kulkukauppiaat. Jokaisen kirkon täytyi niitä hankkia suuri kokoelma, sillä niistä riippui paikan pyhyys ja uskovaisten luku, sekä niistä kertyvät tulot. Erittäin kallisarvoisia olivat neitsy Marian ja Kristuksen vaatekappaleet, ja runsas varasto heillä näyttää olleenkin, sillä Kristuksen ihokkaita on useampia, enin tunnettu Trierissä, jossa se vielä meidän aikanamme on pantu näytteelle uskovaisten palveltavaksi, tuottaen ne runsaita anekkia ja terveyttä sairaille. Niinkin järkevä ja hurskas hallitsija kuin reformatsioonin aikuinen Saksenin vaaliruhtinas Fredrik Viisas, oli erittäin ahkera pyhien jäännösten kokoilija. Wittenhergiin perustamallensa kirkolle lahjoitti hän niitä runsaan kokoelman. Erittäin tuottavia apulähteitä paavien pohjattoman rahatarpeen täyttämiseksi olivat pyhiin vaellukset. Vaikka epälukuisilla kirkoilla oli syntien anteeksi antamisen aarre, olivat kuitenkin toiset erittäin suosittuja, semminkin tietysti itse Rooma. Mutta matka sinne oli sekä vaivaloinen että kallis. Sentähden oli Roomaan vaeltaville keksittävä joku erityinen viehätin. Sitä varten sääsi paavi Bonifacius VIII, että vuotena 1300 oli vietettävä riemuvuosi, jolloin Roomaan vaeltajille oli myönnettävä erityisesti vaikuttava synninpäästö. Yritys menestyi siksi loistavasti, että paavi Clemens VI julisti vuoden 1350 riemuvuodeksi, ja paavi Paavali vihdoin määräsi lopullisesti joka 25:nen vuoden riemuvuodeksi. Tiedettiin kyllä että kertyneet rahat käytettiin paavien ja heidän suosikkiensa, miesten ja naisten, irstaan elämän ylläpitämiseksi. Sitä ei voitu Paavilaisten puolelta kieltääkään. Mutta, sanoivat he, kun sinä ostat haluttua tavaraa kauppamieheltä, et kysy etkä huoli mihin hän käyttää rahasi. Siinä kylliksi, että sinulla on tavara kädessäsi. Ja siihen tyytyivät kai hurskaat vaeltajat.

Vatikaanin riemuvuosi

Viisikolmatta (25) vuotta oli sittenkin pitkä aika, kun menot olivat jokapäiväisiä. Täytyi siis hankkia myös jokapäiväisiä tuloja. Siihen oli anekkikauppa omiansa (ane / aneet). Rahalla saatiin anekkia tehdyistä ja vasta tehtävistä synneistä, vapautusta kiirastulesta ostajalle itselle ja jo aikoja sitten kuolleille, jos joku säälistä otti vainajan puolesta maksaaksensa. Siinä ei suinkaan myyjä tinkinyt. Auliisti voitiin ostaa vapautta kiirastulesta esim. 50,000 vuodeksi, mutta olihan ijankaikkisuus loppumaton, ja oli siis vielä tilaisuus ostaa sitä vaikka kuinka moneksi tuhanneksi vuodeksi.

Munkki- ja nunnaluostareita oli epälukuisia ja yhä uusia syntyi. Niiden asukasten laiskuus ja irstaisuus oli kyllä tunnettu ja jokaisen suussa. Mutta sittenkin pysyi kansassa jonkinmoinen kunnioitus heitä kohtaan. Täytyyhän hämmästyä, kun näkee semmoisen hurskaan ja oppineen nuoren miehen kuin Lutherin, astuvan luostariin löytääksensä siellä rauhaa sielullensa. Olihan se tosiasia olemassa, että nämät miehet ja naiset olivat luopuneet maailmasta pyhittääksensä elämänsä yksinomaan Jumalalle. Olihan niissä ainakin jonkinmoinen pyhyyden loiste verrattuna maallikkopappeihin. Sentähden olikin munkeilla suurempi vaikutus kansaan. Ahkerammin kuin papit saarnasivat he, semminkin dominikaanit ja fransiskaanit. Kansa kävikin mieluummin ripillä luostarikirkoissa kuin seurakuntakirkoissa, josta syntyi kateus maallikkopappien ja munkkien välillä sekä alituiset riidat ja epäjärjestykset. Erittäin tärkeänä keinona, jolla maallikot saatiin kiintymään luostareihin, olivat n.s. veljeskunnat, jotka valitsemansa oman pyhimyksen palvelemista varten kokoontuivat juhlapitoihin siihen luostariin, johon veljeskunta oli liittynyt. Veljeskunnat olivat muodostetut keskiajan ammattikuntien tapaan, jäseninä oli niissä sekä miehiä että naisia, ja juhlapidot muuttuivat vähitellen mitä iloisimmiksi jopa riettaiksikin kemuiksi. Mutta sen ajan käsityksen mukaan siinä ei ollut mitään loukkaavaa. Jos juotiin ja mässättiin, niin tapahtuihan se pyhimyksen kunniaksi.


Ihmissydämmeen on häviämättömästi juurtunut synnintunne ja käsitys Jumalan vihasta syntiä vastaan. Henki janoo ja isoo, ja kun se ei löydä tietä sen tykö, jolla on elämän vesi, ja joka kutsuu luoksensa työtä tekevät ja raskautetut, kokee se omin neuvoinsa etsiä sitä rauhaa Jumalan kanssa, joka sille on välttämätön. Uhri oli pakanuuden keino jumalien lepyttämiseksi, ja se onkin ilmestystä puuttuvalle ihmiskunnalle luonnollinen. Uhrikäsitys oli pakanuudesta siirtynyt kirkkoon, kun se oli unohtanut, että se uhri, joka Jumalalle kelpaa, on murheellinen henki ja särjetty sydän (Ps.34:19; Ps.51:19). Pimeydessä vaeltaen etsivät ihmiset Jumalaa, mutta hän oli liian korkealla ja istui vaan tuomitsemassa syntisiä. Lähestyä häntä isänä ei rohjennut syntinen muuta kuin Jumalan suosikkien, pyhimysten turvissa.

Ne, jotka syvimmin tunsivat syntinsä ja Jumalan vihan, yrittivät muun muassa paastoilla ja lihan kurittamisella sovittaa Jumalaa, mutta he saivat myös kokea, ettei se tie ikinä vie etsittyyn rauhaan ja sovintoon. Suurin joukko taas oli tuhlaajapojan tilassa, kauvas eksyneenä armahtavan isän kodista, eikä hänelle kukaan neuvonut paluumatkaa. Maailman ravalla täytyi hänen tyydyttää kalvaavaa nälkäänsä. Kuten sopimaton ruoka vaikuttaa tauteja ruumiissa, samoin synnyttää terveen henkisen ruoan puute sielutauteja. Keskiajan historia kertoo meille aikakautisista hengellisistä taudeista, jotka raivoivat kuten rutto ainakin, tarttuvaisena. Kirkko opetti, että Jumala oli sovitettava ulkonaisilla töillä, joista semminkin ansiollisia oli lihan kiduttaminen. Suurten maanvaivojen sattuessa, semmoisten kun esim. musta kuolema neljännentoista vuosisadan keskivaiheella, tuntuivat ne Jumalan vihasta lähteneiltä ja oli Hän siis erityisillä katumuskeinoilla sovitettava. Keksittiin niitä jos jonkinmoisia. Merkillisimpiä ilmauksia tällä alalla ovat n.s. flagellantit, itsensäruoskijat. Muodostui suuria joukkokuntia, miehiä ja naisia, jotka vaelsivat, papit ja ristit edellään, kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin, laulaen katumusvirsiä ja vartaloa myöten alastomina, ruoskivat ne itseänsä veriin saakka. Melkein yli koko Europan levisi tämä tauti raivoten toista vuosisataa. Aluksi suosivat sitä paavit ja kirkonmiehet, mutta epäjärjestykset kävivät vihdoin niin suuriksi, että flagellanttien kulku ankarasti kiellettiin jopa vihdoin rangaistiin roviolla polttamisella. Siinäkin esimerkki, kuinka ihmishenki harhailee pimeydessä, kun siltä puuttuu Jumalan ilmestys.

Kuten jo on kerrottu, pidettiin katolisessa kirkossa vaellukset pyhiin paikkoihin erittäin ansiollisena ja runsaasti syntien anteeksi antamasta tuottavina. Miltä synkeämmäksi maalliset olot kävivät alhaisen kansan sortamisen, herrojen keskinäisten sotien ja vihdoin Turkin yhä uhkaavamman vallan kautta, sitä hartaammin oli apu hankittava myöskin pyhiinvaelluksilla. Yleensä sairaaloisessa hengellisessä mielentilassa syntyi tästäkin ajoittain varsinainen tauti. Kysymyksessä oli vaan, missä oli löydettävä pyhin ja siis tehokkain paikka. Rooma se kyllä oli, mutta sinne toki ei monikaan voinut vaeltaa. Jokainen pappi koetti saada oman kirkkonsa erittäin pyhäksi tunnustetuksi, ja kokoeli sitä varten yhä merkillisempiä jäännöksiä. Keinot olivat monenmoiset. Yksi esimerkki vaan. Messussa kohotti pappi ehtoollisleivän (monstransin) kansan katseltavaksi ja palveltavaksi, jolloin leipä muuttui Kristuksen todelliseksi lihaksi ja vereksi. Se oli kuitenkin uskoa siihen mitä ei näe. Mutta eräässä Brandenburgin pienessä kaupungissa Wilsnachissa oli tapahtunut se ihme, että leipä oikein ihmisten nähden muuttui veriseksi lihaksi. Paikan erityinen pyhyys oli sillä taattu, joten siitä tuli sangen käyty vaelluspaikka. Yhtä vähän kuin voimme löytää syyn, miksi raivoo milloin mikäkin tauti, yhtä vähän voimme tyydyttävästi selittää henkisten tautien syitä. Vuonna 1475 puhkesi semmoinen äkkiarvaamatta Saksassa ja kasvoi valtaavaksi liikkeeksi. Elävästi kuvaa sitä samanaikuinen saksalainen kronikoitsija Konrad Stolle. Hän kertoo, kuinka semminkin Thyringenin, Frankenin ja Hessenin maakunnissa suvella 1475 nuoria ihmisiä kahdeksan vuoden ikäisistä saakka vanhempien ja isäntien tietämättä kokoontui parinsadan suuriin joukkoihin ja lähtivät laulaen matkaan, punanen risti edellä, vaeltaaksensa "pyhän veren" luo Wilsnachissa. Siinä ei auttanut äitien kiellot ja rukoukset, ja jos lähteviä väkivallalla pidätettiin, joutuivat he raivoon ja sairastuivat. Sinänsä lähtivät he ilman rahaa, kerjäten ruokaa armeliailta ihmisiltä. Joukot paisuivat matkalla ja tauti levisi leviämistään. Äidit jättivät pienet lapsensa, palvelijat isäntänsä, tietämättä mihin oikeastaan mentiin, voittamattoman halun pakottamina. Kaupunkien täytyi vihdoin sulkea heiltä porttinsa eikä muu kuin joukkokuolema, joka syntyi tavattoman suurissa ja huonosti varustetuissa ihmislaumoissa, saanut villitystä ehkäistyksi. Tämänlaisia joukkokulkueita tapahtui tuon tuostakin mihin milloinkin, kuten esim. "jumalan mustan äidin" (musta madonna) luo Altottingissä 1489, "pyhän veren" luo Sternbergissä 1492, vieläpä 1500 "pyhän Annan pään" luo Dyrenissä.

Näin vei hengellinen nälkä ihmisiä suoranaiseen raivoon. Mutta tässä paksussa pimeydessä pilkisti kuitenkin jokunen valonsädekin. Varsinaisia terveitä hengellisiä herätyksiä tapahtui aika ajoin kirkon ulkopuolella. Semmoinen oli se herätys etelä-Ranskassa, joka sai alkunsa Albigeois'en kylässä 12:nen vuosisadan lopulla. Siihen liittyneet ovat tunnetut yleensä Albigensien nimellä. Valtio ja kirkko käytti kaikkia keinojansa näiden hiljaisten kristittyjen kukistamiseksi, edellinen vainoten heitä leppymättömillä sodilla, jälkimäinen asettamalla varsinaisen tuomiolaitoksen, inkvisitsioonin nimellä, urkkimaan kerettiläisyyttä ja hävittämään kerettiläisiä kidutuksella ja polttorovioilla. Inkvisitsioonin ilkityöt täyttävät ihmiskunnan historian mustimpia lehtiä ja satatuhansittain luetaan sen uhreja. Mutta valtion miekka vaikka liittyneenä kirkon kerettiläisrovioihin ei pysty tukehuttamaan Herran henkeä, missä se todellakin on saanut jalansijaa ihmissydämmessä. Marttyyrien veri on se, joka kostuttaa Herran kylvämää siementä ja tekee sen hedelmälliseksi. Vielä tänä päivänäkin elää Albigensien jälkeläisiä Piemontin vuorilaaksoissa Valdensien nimellä.

Neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla nousi paavikirkon väärinkäytöksiä, myöskin pappien naimattomuutta, vastustamaan Oxfordin yliopiston professori Juhana Wiclif (John Wycliffe). Hän vaikutti ei ainoastaan opettajana vaan antoipa hän 1376 itse parlamenttiin memoriaalin kirkon "antikristillisyydestä". Paavi sai häntä vastaan aikaan oikeudenkäynnin, mutta sekä yliopisto että kansa kannatti Wiclifiä siksi lujasti, ettei rohjettu häntä langettaa harhauskoisena. Siitä huolimatta jatkoivat munkit ja papit taistelua, ja saivat vihdoin Lontoon yliopiston julistamaan hänen oppinsa vääräksi. Mutta sekään ei auttanut. Wiclif pysyi kuolemaansa saakka 1384 pappisvirassa jopa käänsi raamatun englanniksi. Konstanzin kirkolliskokous 1428 vihdoin vahvisti Lontoon yliopiston tuomion ja purkasi voimattoman vihansa polttamalla Wiclifin luut. Hänen oppilaitaan, joita sanottiin Lollardeiksi, koetettiin kirkon tunnetun tavan mukaan hävittää, mutta vielä reformatsioonin aikana oli heistä tuntuvia jälkiä ainakin yksityisissä perheissä. Tosikristityitä, vaikka eivät suoranaisesti nousseetkaan kirkon harhaoppia vastaan, oli itse kirkonkin helmassa. Mainitsemme niistä ainoastaan n.s. mystikoihin kuuluvat dominikaanimunkit Eckartin ja Taulerin, hartaasti uskonnollisina miehinä, joiden opin mukaan kristityn tulee hiljaisessa miettimisessä sulautua jumaluuteen, kuollen omasta itsestänsä ja koko aistimaailmasta, omistaaksensa siten korkeimman hyvän, itse Jumalan. Tauler vaikutti tuntuvasti Lutheriin, joka myös julkaisi samaan suuntaan kuuluvan tuntemattoman papin kirjoittaman "Saksalaisen teologiian". Mystikot lukuisine oppilaineen olivat nekin jonakuna terveellisenä suolana, vaikka eivät ajatelleet kirkon puhdistamista eivätkä siihen kyenneet.

Jan Hus roviolla

Mutta tuuli puhaltaa, etkä tiedä mistä se tulee eikä mihinkä se menee. Kaukaisessa Röhmissä joutuivat Wiclifin kirjat slaavilaisen talonpojan pojan Juhana Hussin, s. 1369, käsiin (Jan Hus). Hän opiskeli Pragin yliopistossa, jossa hän saavutti jumaluusopin bakkalaureuksen arvon. Semmoisena piti hän luennoita yliopistossa ja saarnasi Betlehemin kirkossa Wiclifin hengessä. Vaikka tämä oppi oli kielletty, liittyivät Hussiin useat yliopiston opettajat, ja hänen saarnansa vaikuttivat ei ainoastaan yleisöön vaan itse kuningas Wentseslaukseen. Mutta kirkko valvoi etujansa, Huss julistettiin pannaan, ja oikeudenkäynti häntä vastaan nostettiin 1410. Itse Pragin kaupunki julistettiin "interdiktiin", s.o. kaikki kirkot suljettiin eikä suoritettu mitään kirkollisia toimituksia: vihkimisiä, kasteita ja hautauksia. Huss muutti silloin kuninkaan kehoituksesta maaseudulle ja sai siellä lukuisia ja hartaita uskovaisia semminkin maan aatelistossa. Liike levisi ja kävi paavikirkolle uhkaavaksi. Asiata arvostelemaan ja tuomitsemaan kutsuttiin kokoon kirkolliskokous Konstanziin silloisen kuninkaan Sigismundon käskystä, ja Huss, jolle kuningas oli antanut suojeluskirjan, saapui sinne oppiansa puolustamaan. Mutta Huss tuomittiin kerettiläiseksi, ja koska semmoiselle tehty vala, paavilaisten opin mukaan ei ole sitoava, rauhoittui Sigismundon omatunto, ja hän suostui Hussin polttamiseen 1415. Sanotaan Hussin, joka urheasti kesti pitkällistä kidutusta roviolla, lausuneen: Ne polttavat nyt hanhen (Huss merkitset; hanhea), mutta on tuleva joutsen, johon eivät pysty (tämän uskotaan tarkoittaneen Martti Lutheria). Hussilaisliike hairahtui sen jälkeen varsinaiselta hengelliseltä alalta valtiolliseen, syntyi mitä verisimpiä sotia ja kauheinta hävitystä. Hussin ja hussiitien nimi oli sentähden mitä kiihkeimmin vihattu, eikä pahemmin voitu solvaista toisin ajattelevaa, kuin syyttämällä häntä hussilaisuudesta. Sillä oli hän jo leimattu polttorovion ansainneeksi. Hussin oppia ei voitu sittenkään kokonaan tukehuttaa. Suotiinpa sen tunnustajille vihdoin jonkinmoinen uskonvapaus, muun muassa kalkin (ehtoollismalja) nauttiminen Herran ehtoollisessa. Se jo oli tuntuva nöyryytys paavikirkolle. Mutta vaino alkoikin uudestaan, voimatta kuitenkaan kokonaan hävittää hussilaisia, jotka vieläkin elävät pienenä seurakuntana "Böhmiläisten veljesten" nimellä.

Siten tunkeutui erihaaroilta hengellisen valon säteitä kirkon haljenneiden muurien lävitse. Mutta kirkon itse perusteita uhkasi vähitellen elpyneet tieteelliset harrastukset. Kansanvaellukset ja niitä seuraava yleinen häviö oli saattanut vanhan kreikkalais-romalaisen kulttuurin kokonaan unohdukseen. Jumaluusoppi (teologia) yksin edusti tiedettä, mutta kirkolliskokoukset olivat lopullisesti määränneet sen sisällyksen. Oppineiden asiaksi jäi yksinomaan määrättyjen opinkappaleiden rakentaminen filosooffiseksi järjestelmäksi. Vallassa oleva filosofia perustui taas keskiajalla kreikkalaisen ajattelijan Aristoteleen oppijärjestelmään. Kristinusko oli sovitettava siihen, ja epäilys Aristoteleen erehtymättömyydestä oli suoranainen rikos tieteen pyhyyttä vastaan. Pyhä raamattu oli kokonaan syrjäytetty, ja jumaluus-oppi kuivui sentähden pelkäksi muodollisuudeksi ja viisasteluksi. Tämä oppisuunta sanottiin skolastiikiksi, kouluopiksi, ja sen mukaan ratkaistiin kaikki hengelliset kysymykset.

Mutta jo 13:nella vuosisadalla tuli, ensin Italiassa, vanhojen kansojen kirjallisuus uudestaan tunnetuksi. Siinä avautui aivan uusi maailmankäsitys, siitä opittiin arvostelemaan ihmiselämätä, yhteiskuntaa ja valtiota toiselta kannalta kuin ummehtunut kirkko oli säätänyt. Tiede vapautui entisistä kahleistaan. Tämän suunnan miehet, joita yleensä sanottiin "humanisteiksi" (humanismi), harrastivat etenkin vanhojen kielten ja vanhojen klassikojen tuntemista. Tutustuen vanhan ajan raittiiseen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, täytyi heidän luonnollisesti asettua kirkon säätämiä munkki- ja nunnaluostareita, pappien naimattomuutta, rehellisen työn ja maallisen yhteiskunnan halveksimista vastaan. Mutta hengellistä valoa humanistit eivät voineet löytää kirjallisista aarteistaan. Ne rakensivat turmeltumattoman muka ihmisluonteen pohjalle, ja se ulkonainen sivistys, joka oli heidän ihanteensa, pysyi yksinomaan esteettillisenä. Humanistien siveellinen käsitys ei vetänyt vertoja heidän tieteelliselle syvyydelleen. Uskonnollisella alalla tiede ei voi mitään rakentaa, se voi ainoastaan raivata tietä hengelliselle uudistukselle. Humanismin (eli renässansin, joksi sitä myös sanottiin) kirkkoa vastustavat opit lensivät kyllä yli koko Europan. Mitään hengellisiä uudistusta syvemmässä merkityksessä siitä ei ollut odotettavissa. Reformatsioonin historiassa tulemme tuntemaan tämän suunnan etevimmän edustajan Saksassa, mainion Erasmuksen. Hän oli, kuten humanistin tuli olla, hieno ja suuresti oppinut; hän taisteli kyllä kirkon ulkonaisia väärinkäytöksiä vastaan, mutta hän oli horjuva, pelkuri, itserakas, ja peräti vieras kristillisen hengen vaikutuksille. Reformatsioonin puolella oli hän kyllä, niin kauvan kun hän luuli, että kysymyksessä oli vaan vanhan vaatteen paikkaaminen uudella veran tilalla, mutta hän muuttui vastustajaksi, kun vaino ja vaiva tulivat sanan tähden. Samoin kävi monen tämän suunnan miehen, joka siivosti vaipui kirkon helmaan takaisin kun tosi tuli eteen. Muurinsärkijöinä olivat he toimineet, mutta he poistuivat, kun alkoi varsinainen rakennustyö. Ainoastaan missä elävä usko liittyi tieteelliseen harrastukseen, niin kuin Melanchtonissa, joka myös luettiin humanisteihin, kantaa se satakertaisen hedelmän.

Näin tapaamme kaikkialla, semminkin Saksassa, viidennentoista vuosisadan lopulla levotonta odotusta yhteisessä kansassa, tiedemiehissä ja Saksan kirjavassa ritaristossa, joka syvimmin tunsi isänmaansa nöyryytyksen, ja joka kyllä olisi ollut valmis paljastamaan tupestaan aina helposti irtaantuvan miekkansa, jos miekka olisi voinut oloja parantaa. Että silloinen tila oli mahdoton kestämään, siitä oli kyllä sairaaloinen aavistus kaikissa kansan kerroksissa. Kaikkialla tuntui mielissä jonkinmoinen painajainen, mutta samassa voimattomuus sen karkoittamiseen. Missä oli se, joka ilmilausuu vapauttavan sanan, missä se, joka vihdoin puhuu julki hämärät tunteet, herättää nukkuvat ja puhdistaa ummehtuneen ilman Ihmiset kysyivät, Jumala vastasi.

Kun olevat elämänmuodot menettävät elähyttävän henkensä, ja siten muuttuvat pelkäksi kuolleeksi ja kuolettavaksi kaavaksi, silloin murtaa uusi henki niiden kahleet, kuinka raudankovilta näyttänevätkin. Luoden uusia muotojakin, avaa se uusia teitä ihmiskunnan edistymiselle. Roman maailmanvalta oli keisari Augustuksen aikana mahtavuutensa ja loistonsa huipulla. Mutta se oli semmoisenaan suorittanut loppuun historiallisen tehtävänsä. Aika oli täytetty, ja Jumala lähetti poikansa maailmaa sovittamaan ja uudistamaan. Roman vallan ja sen mahtavien epäjumalien täytyi nöyrtyä kahdentoista, häväistyksen merkkiä, ristinpuuta, kantavan kalastajan edessä.

Uusi Romalainen maailmanvalta oli paavikirkkona noussut kaikkivoivaksi. Historiallinen tehtävä oli silläkin aikanaan ollut, mutta sen komea ulkomuoto oli menettänyt juurensa ihmisten mielissä. Senkin aika oli täyttynyt, ja sentähden se ei voinut koko ulkonaisella mahtavuudellaan ja maallisen miekan avustamana, puolustautua yksinäistä, Jumalan hengessä taistelevaa, talonpoikaista munkkia vastaan. Halvimpien välikappalten kautta toteuttaa Jumala suuret aikomuksensa, ettei hänen kunniansa hämmentyisi.

Pakanallisessa Romassa sanottiin: Augurit (ennustajapapit) eivät voi olla nauramatta katsellessa toinen toistansa silmiin. Kuinka mahtoikaan kastetussa Romassa "pyhän isän" hovi, lasien kilistessä, iloisten kaunottarien hurmaavassa tuoksussa, nauraa sekä "isän" että hänen ympäristönsä pyhyydelle. Uusi Babeli *) oli niittämiselle kypsä, milloin vaan Jumala katsoi hyväksi lähettää viikatteensa.

*) Baabel eli Babylon, josta tuli hyvin jumalaton kaupunki ja siitä lähtien se on ollut maailman jumalattomuuden vertauskuva. Babylon mainitaan Raamatussa lukuisia kertoja, aina kielteisessä yhteydessä. Tunnetuin kertomus on Babylonissa sijainneesta Baabelin tornista, jonka kerrottiin aiheuttaneen maailmaan kielten sekasorron. Babylon on myös rastafariuskonnon mukaan tila, jossa tavoitellaan rahaa ja materiaa. Se on Raamatusta otettu vertauskuvallinen ilmaus, jota käytetään usein kuvaamaan länsimaisen yhteiskunnan rappiotilaa.

 

 

Kertoo katolisen kirkon turmeltuneisuudesta ja uskonpuhdistuksen tarpeellisuudesta. Kirjoittaja Agathon Meurman, 1901.

Kirjan alkuun

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook.


 


Sponsorointi