Sandelsin urhea joukko
 

Sandelsin urhea joukko

Kertomus Suomen sodasta v. 1808-1809. Author: J. O. Åberg

Sisällys

  1. Ensimäinen peräytymisretki

    Luvut: I / 1I / 2I / 3I / 4I / 5

  2. Voittoretki

    Luvut: II / 1II / 2II / 3II / 4II / 5 II / 6II / 7II / 8II / 9II / 10 II / 11II / 12II / 13II / 14II / 15 II / 16II / 17

  3. Toinen peräytymisretki

    Luvut: III / 1III / 2III / 3III / 4III / 5

Kirjanmerkki:
Merkitse kirjanmerkki kaksois-napauttamalla jotakin tekstin kappaletta.

I. Ensimäinen peräytymisretki

I / 1.

Eräänä päivänä maaliskuun alkupuolella v. 1808 nähtiin yksinäinen hiihtäjä lipuvan aukean lumitasangon poikki, joka erotti Jynkän kylän alastomasta ja kallioisesta Lehtoniemen kärestä, joka on noin neljänneksen ruotsinpeninkulman päässä Kuopion kaupungista etelään. Tältä niemekkeeltä mainittuun kylään tulee suoriimmiten puolen peninkulmaa.

Vaikka hiihtäjä oli pakoitettu käyttämään tätä oikotietä Jynkän kautta, ei hän kuitenkaan olisi ehtinyt suorittaa matkaansa alle kahden tunnin. Syitä tähän viipymiseen oli useampia, mutta seuraavat kaksi olivat vaikuttavimmat. Lumi kantoi huonosti, sillä hangen pinta oli pehmennyt muutamia päiviä ennen kohdanneesta nuoskasta. Sitä paitsi oli nyt raju lumi-pyry, joka lakkaamatta tuiskutti miestä vasten kasvoja. Usein hänen täytyi pysähtyä puhdistamaan tukkansa, kasvonsa ja bookansa tahmeasta lumesta, jolla välin sai hieman puhaltaa ja lepuuttaa jäseniään uusien ponnistusten varalle.

Jo aikaiseen aamulla hiihtäjä oli lähtenyt Jynkästä taipaleelle. Hän oli ensin aikonut hiihtää pohjoiseen päin Särkilahteen tervehtimään erästä siellä asuvaa sukulaistaan, mutta puolituntisen matkan taivallettuaan hän luopui tästä aikeestaan kääntyen takaisin Jynkän valkamaan. Täällä lumi oli tasaisempaa. Siinä hiihtäminen sujuili sukkelaan ja kepeästi. Jos tämmöistä jatkuisi pitkin matkaa, hän olisi kohta päässyt kotiinsa ja tämä ajatus ilahdutti tuota vanhaa hiihtäjää, Hiukkaa, seudun sukkelinta suksimiestä, vaikkakin oli jo nähnyt 70 ikävuottansa.

Mutta Hiukan ilo oli aikaista. Hän oli tuskin ehtinyt Lehtoniemen kären jyrkkärantaiselle rinteelle, kun kaksi hallibookaista takkukarvaa pistihe näkyviin rantapensaista. Hiukka häpsähti, sillä hän näki, mitä laatua nuo viholliset olivat, jotka näin äkkiä ilmestyivät hänen tielleen.

— Ahaa, — murahti vanha Hiukka itsekseen ja päästi olaltaan pitkän luodikkonsa, joka oli hänen alituinen seuralaisensa, — luulette kai minusta saavanne makupalan aamutuimaanne, mutta siihen olen liian laiha ja luiseva, senkin syöttiläät. Teistähän se taisi toinen pistellä poskeensa sen Torppa-Antin kuusivuotiaan tytön Mustallalahella. Tietäisin vain kumpi teistä — —.

Hiukka ei saanut lausettaan loppuun. Nälkä kurni susien suolia ja odotus kävi niistä liian pitkäksi. Samassa ne läksivät hölkkimään hiihtäjää kohti, josta mielivät saalista suihinsa. Mutta tarkkaan tähdätty luoti silmänräpäyksessä keperrytti toisen tulijoista kuolijaaksi. Toinen ja kaatunutta suurempi oli vielä jäleliä ja näytti ensi hämmästyksen mentyä ohi kaikista elkeistään päättäen tahtovan hyökätä kostamaan kaatuneen toverinsa puolesta.

— Tulimmaista, — urahti vanha hiihtäjä, — olen unhottanut puukkoni Jynkkään! Tulimmaista! Vai niin, vai tahdot sinäkin kintuillesi… tulee, lempo, kun tuleekin. Pitäisiköhän — —

Kun luodikko ei ollut ladattu, teki Hiukka käännöksen ja painaltui pakoon. Hän hiihti polveillen Lehtoniemen poikki ja sitte jäälle. Susi seurasi kintereillä, mutta kun hanki huonosti kannatti, hidastutti se paljon suden juoksua, vaan samalla joudutti hiihtäjää hyvän taipaleen edelle.

Kun Hiukka vihdoin pysähtyi, huomasi hän olevansa Lehtoniemen ja Hietasalon saaren keskivälillä, joka sijaitsi kappaleen toista virstaa kaakkoon mainitusta niemestä. Etelässä kohoilivat Lahostensalon lumipeitteiset vaarat, idässä ja Hietasalon lumesta lyyhistyneiden metsien takaa siinti Säynesalon pitkä ranta kapeana viiruna. Pohjoisessa näkyi Kuopionniemen kupeella saariryhmä, jonka muodosti viisi suurempaa ja pienempää saarta ja näiden takana hulmuili kymmenittäin savupatsaita haalavan harmaata taivasta kohden. Siellä oli pieni, sievä Kuopion kaupunki.

Lännestäpäinkin, Lehtoniemen koilliskärestä näkyi sinistä savua keveästi leijailevan ylös pitkinä kierteinä. Tämä näky sai vanhan Hiukan rinnasta nousemaan huokauksen ja huolellisesti luodikkoaan ladaten hän mutisi:

— Somaa se olisi istua sielläkin lieden ääressä sen sijaan kun hapuilla täällä henkensä kaupalla. Tahtoisinpa — —

Hän ei saanut jatkaa näitä ajatuksiaan. Susi oli jo aivan lähellä: Sen silmistä hehkui raivon tuli ja saaliin himo, kieli retkotti pitkällä avoimesta kidasta ja häikäisevän valkeat hampaat nähtävästi vain odottivat saavansa repiä vanhan hiihtäjän kappaleiksi. Kaamea, korviavihlova ulvonta, jonka susi tuon tuostakin päästi, ilmaisi myöskin sen murha-aikeita.

Hiukka ei ollut koskaan tuntenut pelkoa seistessään silmäkkäin näiden petojen kanssa, joita laumottain kovina pakkastalvina vilisi näillä seuduin. Mutta nyt hän ei voinut vapautua siitä puistuttavasta tunteesta, mikä hänet valtasi kuullessaan suden hurjaa ulvontaa. Hänen onnistui kumminkin ennen pitkää voittaa mielenmalttinsa takaisin, jonka jälkeen hän kohotti luodikon poskelleen. Mistään tietämättä susi juosta laukoi kohti. Kun se oli päässyt muutaman kyynärän päähän saaliistaan välähti luodikosta tulta ja luoti suhahti pedon takkuiseen turkkiin mitään vahinkoa tekemättä.

Huomattuaan ampuneensa harhaan tyyntyi hän vielä entisestään. Hiukka ei ollut ensi kertaa elämässään näin ahtaalla ja senpä vuoksi hän tiesikin, miten menetellä.

Vaikka kohta hän olikin seitsemänkymmenenvuotijas, kuten jo olemme maininneet ja josta ryppyiset kasvot, harmaa tukka ja valkobooka olivat selvinä todisteina, oli tästä huolimatta käsivarsien jänteissä pontta ja voimaa ja rinnassa rohkeutta. Yhtä kylmänä kuin lumikenttä hänen ympärillään hän odotti nälästä ja raivosta ulvovan pedon hyökkäystä. Loikahdus vielä ja se oli hänen edessään.

Jos syrjästäkatsoja etempää olisi nähnyt tätä ottelua, niin hän verratessaan suden ketteryyttä vanhan Hiukan jäykkään vartaloon epäilemättä olisi väittänyt, että viime mainittu joutuisi tappiolle. Mutta semmoinen väitös ei olisi pitänyt paikkaansa.

Vanhan, kokeneen metsästäjän silmä oli tarkka ja monivuotinen hiihto oli terästänyt käsivarret vankoiksi. Kun susi hypätä loikahti hänen päälleen ja terävien kynsien kouristus tuntui ukon ryntäillä, tämä työnnälsi rajusti ja vastustamattomalla voimalla pitkän tuliluikun piipun pedon ammottavaan kitaan. Susi kepertyi henkitoreissa heti hangelle ja Hiukka pani parastaan kohliessaan pedon päätä vuoroin pyssynperällä vuoroin piipulla, kunnes susi heitti henkensä. Sitte ukko hätäilemättä laahasi raadon Lehtoniemelle, etsi sieltä tämän kuolleen toverin ja peitti molemmat lumeen, josta hän käytyään ensin kotonaan levähtämässä noutaisi ne nylettäviksi.

Tavatessamme ensi kerran Hiukan oli hän kotimatkalla Lehtoniemen koilliskärkeen tämän "susisodan" jälkeen. Savu, joka järven toiselta puolen kohoten vei hänen ajatuksensa kotilieden ääreen, alkoi näkyä yhä selvemmin ja selvemmin ja kohtapa hän jo pääsikin hengästyneenä ja väsyksissä mökkipahansa luo, joka sijaitsi aivan niemen kärekkeellä alttiina pohjois-, koillis- ja itätuulille, joiden viimat puhaltelivat tämän laakson yli Kallaveden ulapoilta. Eteläpuolelta oli mökki kahden kallioseinämän suojassa. Yksi pääty olikin toista seinää vasten. Kallioseinien välitse vei kapea polku, ollen ainoana tienä maitse niemeen. Täältä se polveillen Lehtoniemen kallioiden lomitse ulottui hyvän matkaa sitä tietä kohti, joka Kuopiosta vie Heikinniemeen ja täältä Varkauteen, Rantasalmelle ja Savonlinnaan.

Pantuaan suksensa pieneen lautavajaan ja puisteltuaan enimmät lumet päältään avasi Hiukka varovasti tuvan oven ja astui sisään, jolloin hän kuuli iloisen huudahduksen:

— Nyt ei ole mitään hätää, äiti! Iso-isä on kotona!

Nämä sanat lausui vereväposkinen, kuudentoista vaiheilla oleva reipas poika. Hän kumarsi ensin vanhalle hiihtäjälle ja vilkaisi sitte pimeään nurkkaan, josta kuuluva kahina ilmaisi, että siellä oli joku. Poika jatkoi:

— Käykää, iso-isä, lieden ääreen lämmittelemään! Se lienee hyvin tarpeeseen.

— Kylläpä onkin, — tuumi vanhus, pyyhkäsi märät suortuvat otsaltaan ja suori sormillaan niin hyvin kuin voi lumesta märkää, rinnoille saakka ulottuvaa bookaansa. — No, kyllä sitä on ollut monta mutkaa matkalla Jynkästä tänne, mutta kun niistä on hyvin suoriutunut, unohtaa ne mielellään, varsinkin kun Tapiolan emäntä tänään on ollut tavallista suopeampi.

Ukko Hiukka, kuten melkein kaikki siihen aikaan, oli hyvin taika-uskoinen ja rukoili mielellään korkeampia jumaluusvoimia, varsinkin vanhoja pakanallisia, joita hän piti erinomaisen suuressa arvossa. Usko näiden vanhojen jumalien olemassaoloon, vaikka kristinopin valon olisi luullut poistaneen kaiken henkisen pimeyden, eli vielä kansassa esiintyen monessa muodossa. Varsinkin ilmeni tämä siten, että rukoiltiin tarpeen tullen näiden apua tahi että loitsuissa ja manauksissa mainittiin näiden nimiä. Ja se, joka meidän rientoilevan sivistyksen aikakaudellamme tutkii kansamme entiselämää, huomaa kohta, ettei tuo vanha pakanallinen peru kansan tavoissa, joka niissä on säilynyt satujen, laulujen ja tarujen kautta, ole vieläkään kokonaan lähtenyt.

— Niin, Mielikki on ollut minulle varsin suopea, — toisti vanha Hiukka istuutuessaan karkeatekoiselle penkille roihuavan lieden ääreen ja sukien bookaansa tyytyväisin mielin, koska viimeinkin oli päässyt nauttimaan mökkinsä lämpöä ja rauhaa.

— Mitä sitte on tapahtunut, isä? — kysyi samassa eräs nainen, joka nyt astui esiin nurkasta ja ystävällisesti tervehti vanhusta. — Oletteko nähneet hallibookoja?

— Olen, — virkkoi Hiukka. — Olen kaatanut kaksi sutta. Aika petoja ne olivatkin. Toinen sai hyvin äksyn lopun, mutta kun olin unhottanut puukkoni Jynkkään, oli toinen vähällä pistellä minut poskeensa.

Ja sitten Hiukka kertoi seikkailun juurta jaksain alusta loppuun. Hänen lopetettuaan virkkoi Onni:

— Olisinpa minä ollut mukana!

— Herra varjelkoon! — ehätti väliin Nella, Onnin äiti ja ukko Hiukan tytär. — Vähäkö siinä vielä oli, että kolme sutta viime talvena raatelivat isäsi. Pitäisikö sinunkin — —

— Mikä on tapahtunut, antaa sen olla sillään, mitä siitä enää puhua, — keskeytti ukko Hiukka kädellään viitaten. — Tuonen neito on ottanut Pekan haltuunsa ja Tuonelan tuvassa on elo ehompaa kun täällä, se on varma, se.

Roihuava liesi sai ukko Hiukan jälleen hilpeälle mielelle. Lämmiteltyään perin pohjin kohmettuneita jäseniään hän nousi ylös, taputti Onnin vaaleakutrista päätä ja sanoi:

— Lähdetäänpäs nyt hakemaan hallibookoja.

— Isä, isä, viettekö todellakin pojan mukaanne tuommoiseen jumalan ilmaan? — hätäili Nella pelästyneenä.

Ukko Hiukka ällistyi.

— Otan pojan mukaani, — toisti hän äänellä, jossa selvästi kuulosti suutahtamista. — Ei kait Onni ole enää mikään maitobooka vai mitä, poika? Pelottaako sinua, jos lunta tupruaa silmiisi?

— Ei toki, iso-isä, — vastasi reipas poika, — antakaa minun vain lähteä mukaan. No, no, äitiseni, älkää nyt suuttuko, — jatkoi hän sivellen hellästi äitinsä poskea. — Tarvitseehan isoisä apua susia kantaessa ja — —

— Minä menen sinun edestäsi, — keskeytti Nella, — ja — —

— Ee, ei, siitä ei tule mitään, — tokasi ukko Hiukka pikaisesti. — Sinä jäät kotiin ja pidät huolta talosta. Kas niin, Onni, laita nyt joutuin itsesi kuntoon.

Nella tiesi aivan hyvin, ettei isä koskaan peruuttanut sanojaan eikä muuttanut mielipidettään, jonka kerran oli päähänsä saanut. Hän ei sen tähden virkannut enää mitään, vaan alkoi sen sijaan askarrella lieden ääressä.

Tässä asiassa piti sentään vanhuskin Nellan puolta, sillä poika oli hänenkin silmäteränsä, jota hän ei tahtonut kadottaa pelkän varomattomuuden tähden.

Tunnin verran tämän jälkeen oli sudet onnellisesti tuotu pieneen lautavajaan. Nylkeminen sai jäädä seuraavaksi päiväksi, sillä ukko Hiukka oli väsynyt sekä pitkästä matkasta että ottelusta petojen kanssa jäällä.

Tapansa mukaan hän ei kuitenkaan voinut nukkua ennenkuin oli kertonut tyttärelleen ja tämän pojalle jotain entismuistoistaan, jotka joko olivat hänen omia elämiään tai olivat yhteydessä hänen perheensä kanssa varhaisemmalta tahi myöhemmältä ajalta. Edellisenä iltana hän oli alkanut kerroskella isosta vihasta Kaarle XII:nen aikana, jolloin venäläiset mitä julmimmalla tavalla samoilivat kautta Suomen. Mutta ennen kuin hän ehti lopettaa kertomuksensa tästä tapauksista niin rikkaasta ajasta, oli uni käynyt niin kiusoittavaksi, että hänen täytyi keskeyttää kertomuksensa sillä erää.

Kun sudet oli saatu säilöön ja yksinkertainen iltaruoka syöty, sytytti Hiukka piippunysänsä palamaan, asetti jalkansa pankkoa vasten ja alkoi kertoa kivekkäistä, joita eräs hänen esi-isistäänkin oli ollut. Nämä rohkeat sissit oleskelivat Kivennavan pitäjän suurissa metsissä. Täällä he omin päin ja tavallisesti hyvällä menestyksellä kävivät seikkailurikasta bookiosotaa venäläisiä vastaan mainitun ison vihan aikoina ja vielä sen jälkeenkin.

Kivennavan kievaritalo varsinkin oli näiden uskalikkojen pesäpaikkana. He eivät kammoneet mitään vaivoja eivätkä keinoja, kun oli kysymyksessä vahingonteko venäläisille. Suurilla saloilla, pitkin mutkikkaita metsä- ja vuoripolkuja, joilla ja järvillä he samoilivat yöt päivät. Olivatpa vielä niinkin uhkarohkeita, että pari kertaa tunkeutuivat ryöstäen ja polttaen Pietarin kaupungin lähistölle, jota äskettäin oli ruvettu perustamaan ja joka viimein kohosi Inkerinmaan soista, sitten kun muutama satatuhatta ihmistä oli kaatunut ikään kuin tämän Pietari Suuren jättiläistyön perustukseksi.

Ukko Hiukka puhui näistä kivekkäistä aina suurella ihastuksella, johon liittyi myöskin oikeutettua ylpeyttä mainitessaan kuulijoilleen, että eräs hänen esi-isistään, vankkavoimainen Antti, oli aikoinaan ollut rohkeimpia uroita tässä sissijoukossa, jossa suomalaiset ominaisuudet, voima, kestävyys, taipumattomuus, itsepäisyys, julmuus ja kostonhalu olivat kehittyneet huippuunsa. Hän voi väsymättä puhua tästä tuntimääriä.

Niinpä nytkin. Kerran toisensa perästä oli uni pyrkinyt painamaan Hiukan silmiä kiinni, mutta vanhus joka kerran osasi väistää tämän kutsumattoman hyökkääjän kokeet. Ilta oli jo kulunut melkein puoleen yöhön, kun hän lopetti kertomuksensa näillä sanoilla:

— Niin, kunhan ei edelleenkään kivekkäitä Suomesta puuttuisi, jos sota sattuisi syttymään!

Vanhus oli tuskin ehtinyt saada viimeisen sanan sanotuksi, kun kiivas koputus oveen ilmaisi, että joku pyrki sisään.

— Minä menen avaamaan, — huudahti Onni jättäen nopeasti paikkansa, joka hänellä oli isoisän polvien välissä. Mutta ennenkuin ravakka poika oli ehtinyt ovelle, pidätti äiti hänet menemästä huudahtaen:

— Älä mene, Onni! Siellä saattaa olla joku paha-aikeinen ihminen.

— Jokohan, — puuttui ukko Hiukka puheeseen luoden karskin katseen lavitsan yläpuolella riippuvaan pitkäpiippuiseen tuliluikkuunsa, — niinkö luulet, Nella? No, voinhan sitte minäkin ottaa vieraat vastaan asianmukaisella tervehdyksellä. Mutta, — jatkoi hän, kun jyskytystä ei jatkunut ainoastaan oveen vaan pikku ikkunaankin, — minun luullakseni siellä on matkamiehiä, jotka tarvitsevat kattoa päänsä päälle. Ja silloin en voisi puhtaalla omallatunnolla seistä Herran edessä suorana tuomiopäivänä, jos sulkisin heiltä oven. Avaa vain, Onni.

Poika riensi heti täyttämään vanhuksen käskyä eikä kulunut montaa minuuttia, kun kaksi mieshenkilöä yltä alta lumessa ilmaantui kynnykselle. Kun he olivat saaneet puhdistetuksi lumen pois tamineistaan, tunsi ukko Hiukka harmaista Savon jääkäri-univormuista viheriöine hihansuineen ja saman värisine rintoineen, mitä he olivat miehiään. Raskaat päähineet olivat painuneet päähän silmiä myöten ja vasta hyvän aikaa sommiteltuaan sotilaiden viimein onnistui vapautua niiden rasittavasta painosta. Kun tämä oli tehty, äännähti kookkain tulijoista koputellen lunta jaloistaan:

— Hyvää iltaa!

— Kiitoksia, — vastasi Hiukka. — Jumala suokoon meille hyvän yönkin!

— Niin, — arveli toinen sotilas, joka oli edellistä vähän pienempi, — kyllähän tässä tulisi hyvä yö, jos annatte meille suojaa, mihin päänsä kallistaisi.

— Herra varjelkoon, — tuumi hiihtäjävanhus ja lyödä roppasi kättä kummallekin jääkärille, — ei koskaan vielä ole kielletty suojaa minun majassani keltään kelpo ihmiseltä saatikka soturilta. Nella, onko sinulla vielä puuroa jälellä?

— Ei ole, isä. Oletteko unhottaneet, että tyhjensimme vadin jo eilen, — virkkoi Nella hieman hämillään, jolloin hänen salavihkainen katseensa keksi jotain miellyttävää pitemmän sotilaan rotevassa vartalossa ja avoimissa, rehellisissä kasvoissa. Hän huomasi, että sotilaalla oli tieto hänen miehensä kuolemasta. — Kalaa, voita, läskiä ja leipää kyllä on vielä jälellä ja luulen varmaan, että jokunen tilkka viinaakin on tallella, Meneppäs, Onni, katsomaan pulloa, sitä kuninkaan pulloa.

Pitkän etsimisen perästä löysi poika uuninkolosta viinapullon, jonka kupeessa oli Kustaa III:n nimikirjoitus. Tätä lämmittävää nestettä oli vielä jälellä ja kun Savon jääkärit huomasivat sen, kirkastuivat heidän kasvonsa mielihyvästä. Vaatimaton ateria maistui hyvälle ja kun puolenyön hetki oli paraiksi tullut, nukkuivat kaikki jo sikeässä unessa.

 

Sandelsin urhea joukko, by J. O. Åberg

Kirjan alkuun

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook.


 

mainos
Sponsorointi
Mainosta tässä